heikkitoivonen Vähemmän pureksittuja hajatelmia arveluttavin tarkoitusperin.

Suomen talouden kuolemankierteestä ja siitä miten katkaista se

  • Reaalisten yksikkötyökustannusten kehitys - laaja maavertailu.
    Reaalisten yksikkötyökustannusten kehitys - laaja maavertailu.

Pikkupoikana mieleeni syöpyi eräs mainos, jossa oli  koko sivun täydeltä kuvattuna komeaa kuusikkometsää yläperspektiivistä, ja mainoksen sanoma oli "Näe metsä puilta." Mainos taisi olla Maaseudun Tulevaisuuden.

 

Ajattelinkin näin sunnuntaipäivän ratoksi kirjoittaa joitain ajatuksia Suomen talouden ehkä keskeisimmästä ongelmasta. Siitä, kuinka metsää ei nähdä puilta. Kokonaiskehityksen hahmottamiseen ei joko viitsitä tai haluta paneutua, ja keskustelupalstat usein täytetäänkin huomioilla kokonaisuutta huomattavasti pienemmistä, jopa merkityksettömistä nyansseista.

 

 

Tilannekuva ja suomalainen mentaliteetti

 

Muun muassa yliopistomaailmasta tuttuna piirteenä suomalaisesta yhteiskunnasta on pitkälti tullut pelikenttä, jossa eri intressiosapuolet preferenssiensä mukaisesti pyrkivät osaoptimoimaan siivunsa yhteiseen käyttöön kerätystä rahaerästä, välittämättä pitkän tähtäimen epäsuotuisista ja mahdollisesti tuhoisistakin näkymistä kokonaisuuden - yhteiskunnan - kehityskululle. Yhteiseen käyttöön kerättävän rahaerän suuruus ajautuu lumipalloefektin kaltaiseen, jatkuvaa rahaerän eli julkisen sektorin kasvattamistarvetta generoivaan kierteeseen.

 

Miten olemme nykyiseen pisteeseen päätyneet? Osaoptimointi - kokonaiskehityksestä piittaamatta - on iskostunut vuosikymmenten aikana käytännöksi. Valitettavasti se vain johtaa kokonaisuuden tuhoutumiseen ennen pitkää. Vaikka Technopoliksen toimitusjohtaja Keith Silverangin viisi vuotta sitten esittämä arvio ei täysimääräisesti ole toteutunut, voinevat kaikki todeta trendin yhteiskunnassamme paljolti vastanneen sitä jo hyvän aikaa.

 

Suomalaisten tilannekuva kehityskulustamme ei vastaa sitä, mitä olisi jo kiire vastata ja olisi jo aikaa sitten saanut vastata. Jotain asiasta kertoo se, että Ruotsissa Göran Perssonin johtama demarivetoinen hallitus kykeni jo 90-luvun lopulla paljolti yhteistyössä sikäläisen Kokoomuksen eli Moderaterna -puolueen kanssa ajamaan läpi uudistukset, joiden ajamatta jättämisen arvioivat johtavan taloutta näivettävään kierteeseen. Ruotsissa kyettiin puhaltamaan faktojen edessä yhteen hiileen, sysäten sivuun ideologiset mieltymykset.

 

Onko suomalainen mentaliteetti sittenkin niin jääräpäistä, että niillä ajatuksilla, joita pitkään kannatettu ja jotka kerran valittu on jatketaan vaikka läpi harmaan kiven piittaamatta tosiasioiden silmille hyppimisestä ympäriltämme? Ruotsalaisista puheen ollen, Suomessa usein moititaan ruotsalaisia heidän tyylistä "diskuteerata" paljon asioista päätösten kynnyksellä siinä missä suomalainen "turhia viivyttelemättä sentään päättääkin jotain" ja sinnikkäästi puskee päättämäänsä suuntaan.

 

Kumpi lopulta sitten on tehokkaampi tapa toimia? Se, että nopeasti vain päättää jotain ja pitää päätöksestään sekä ajatuksistaan kiinni tappiin saakka vaiko se, että käyttää pidemmän hetken asioiden miettimiseen sekä niistä keskustelemiseen ja etenee tarkempien pohdintojen avittamana?

 

Vajaan vuoden Ruotsissa asuttuani ja sikäläisestä toiminnasta havaintoja tehtyäni minulle vahvistui se ilmeisenkin järkeenkäypältä kuulostava ajatus, että laadullisella asioiden etukäteen miettimisellä pääsee tuloksekkaammin maaliin. Nykyisessä tilanteessamme, itse kultakin suomalaiselta voisi odottaa mahdollisen jääräpäisyytensä sivuun sysäämistä tarvittavassa määrin ja istahtamista tutkailemaan tilannettamme koskevia faktoja.

 

Faktojen tarkastelun ja laadukkaiden johtopäätösten tekemisen jälkeen on sitten päättäväisyyden vuoro.

 

 

Suomalainen yhteiskunta kriittisen pisteen ohittaneena

 

Mikä on tuo lumipalloefektin kaltainen, jatkuvaa julkisen sektorin kasvattamistarvetta generoiva kierre, johon viittasin? Yksi kirjoitus ei riitä asian kattavaan selostamiseen tai kirjoituksesta tulisi liian pitkä, joten kirjoitetaan asiasta hyvin tiivistetysti jotain.

 

Olemme nähdäkseni jo hyvän aikaa sitten yhteiskuntana ja sen yhteiskuntatalouden osalta ohittaneet pisteen, kriittisen pisteen, jonka jälkeen kehitys muuttui kierteen kaltaiseksi, lisääntyvässä määrin kiihtyväksi lumipalloefektiksi. IT-ala ja metsäsektori vahvoina toimijoina peittivät pitkän aikaa taustalla ollutta ja kehkeytymään päässyttä ongelmaamme, eikä tilannekuvamme oikeansuuntaiseksi muodostumiselle edellytyksiä tuolloin juuri ollut. Kahden mainitun sektorin nopeasti tapahtunut notkahdus sitä vastoin paljasti ongelmiemme karuuden niin ikään nopeasti.

 

Kuvitellen yhteiskunta yllä mainitsemaani pisteeseen, yhteiskunnassa toimivien yritysten eli kerättävän yhteisen rahaerän ensisijaisten mahdollistajien verotus on kriittisen korkeaa, ja todennäköisyys yrityksen muuttamiselle halvemman kustannustason maahan tai toiminnan kokonaan päättymiselle korkea. Todennäköisyys realisoituu monen yrityksen kohdalla jättäen yritysten työntekijät työttömiksi ja valtaosaltaan verovaroilla kustannetun sosiaaliturvan varaan. Jälkimmäinen tarkoittaa verotustarpeen lisääntymistä kuten kaikki ymmärtävät.

 

Veroasteen korottaminen pahentaa yritysten vaikeaa tilannetta entuudestaan. Yhä useamman poismuutosta tai toiminnan päättymisestä tulee todellisuutta, ja taasen yhä suurempi osa ihmisistä joutuu sosiaaliturvan pariin. Tarvitseeko mainita, mitä sen jälkeen seuraa? No verotustarpeen kiristyminen ja yritysten tilanteen heikentyminen edelleen.

 

Kierre on valmis. Ainoana mahdollisuutena on se, että yhteiskunta kipuaa tarvittavat päätökset tehden takaisin kriittisen pisteen terveemmälle puolelle. Tarvittavat päätökset yhteiskunnan toimijoilta, mukaan lukien yritykset, kerätyn yhteisen rahaerän eli verotuksen pienentämisestä tehden. Verot kerätään yhteistä käyttöä eli julkista sektoria varten. Julkisen sektorin pienentäminen on kriittisen pisteen heikkohappisella puolella siis välttämättömyys.

 

 

Kuka miettii verotuksen rajoja?

 

Usea ehdottaa vaihtoehtona edellisen kappaleen tilanteelle ylimääräisen verotustarpeen kattamista rikkaimmilta. "Niillähän on varaa maksaa!"

 

Edellinen on ajatuksena suosittu ja kannatettu, mutta Suomen kaltaisessa tilanteessa ikävä kyllä tuhoontuomittu. Rikkaiden suuntaan nykyisessä tilanteessamme osoittaessaan henkilö unohtaa sen faktan, että me keräämme rikkailta jo huomattavan paljon. Niin verraten muihin eli suhteellisesti kuin myös absoluuttisesti.

 

Marginaaliveroaste eli se kuinka paljon veroja maksetaan tulojen lisäyksestä oli Suomessa vuonna 2014 ylimmillään noin 57 %. Jokaisesta tienaamastasi lisäeurosta maksat pahimmillaan tuon verran veroa. Suomalaisessa yhteiskunnassa olisikin nähdäkseni käytävä arvokeskustelu siitä, kuinka korkealle marginaaliveroaste saa enimmillään nousta. Harvoin kuitenkaan tässä asiassa pääsee arvokeskustelun tasolle saakka, sillä ilma on siihen mennessä jo kyllästetty triviaaliuksilla "kyllä rikkaiden pitääkin maksaa enemmän" tai vastaavaa.

 

Niinhän rikkaat jo tekevätkin, mutta hyvä kysymys kuuluu, mihin rajaan saakka tuo 'enemmän' saa kasvaa? Esitän omana äänenäni arvokeskusteluun marginaaliveroasteen ylärajaksi 45 %. Se olisi nähdäkseni vielä siedettävissä oleva luku ilman ansiotyössä olevalle henkilölle ilmenevää suurempaa tarvetta miettiä, miksi ahkeroida enempää, kun ylimääräisen ahkeroinnin, joka usein tarkoittaa ihmisen elämän muista osa-alueista tinkimistä, tuloksista valtaosa valuu tietystä pisteestä eteenpäin pois omista käsistä.

 

Yritystoimintaa harjoittavien osalta sama kysymys kuuluu, miksi ottaa riski heikkojen, korkean verotuksen nipistämien tuotto-odotusten vuoksi? Kun ihmisiä vaipuu enenevässä määrin kyseisiin mietteisiin, taloudellinen toimeliaisuus yhteiskunnassa vähenee ja taloudellinen kuolio alkaa leviämään.

 

Vaikkemme vielä ole marginaaliveroasteen kuten emme myöskään kokonaisveroasteemme osalta aivan Euroopan kärkeä (lähellä kuitenkin),  on edellisistäkin rakentuva kokonaisuutemme todennäköisesti jo EU-maiden huolestuttavimmasta päästä. Kenties vain Kreikka on huonommassa tilanteessa.

 

Kokonaisuuteen taloudellisessa menestymisessä vaikuttavat suuresti myös henkisen puolen seikat kuten ulospäinsuuntautuneisuus ja siitä seuraava markkinointiosaaminen. Koska tarjoamme muille huomattavasti tasoitusta viimeksi mainituissa asioissa, olisi meillä sitäkin suurempi syy olla kauempana kärjestä veroasteiden osalta.

 

 

 

Hyvinvointi yhteiskunnassa, niin materiaalinen kuin myös henkinen, perustuu lopulta kynnelle kykenevien ihmisten ahkerointiin ja mahdollisuuteen luoda uutta toimintaa riskein, jotka ovat kohtuulliset ja hallittavissa. Ihmisen toimeliaisuuden ja toiveikkuuden sekä henkisen hyvinvoinnin välillä on vahva korrelaatio.

 

Yhteiskunta -niminen organismimme ei ole enää terveessä tilassa. Yhteiskuntamme on terveestä tilasta itse asiassa jo kaukana sen rakenneosasten - yksilöiden, yritysten ja muiden toimijoiden - päätyessä lisääntyvässä määrin virransäästötilaan; tilaan jossa terveestä elämisestä kielivä aktiivisuus on sammunut syystä että juuri mikään ei enää kannata.

 

 

 

* * * * *

 

 

Tekstin yhteydessä olevassa kuvassa on esitettynä vertailua eri maiden välillä reaalisten yksikkötyökustannusten kehityksessä. Grafiikasta ilmenee keskeisin syy siihen, miksi Suomella huonosti menee. Puilta näkemättömyyden ohessa. Kenenkään ei pitäisi grafiikka nähtyään olla tilanteestamme enää ihmeissään. Linkki kuvaan löytyy tästä.

 

Niille, jotka eivät tiedä, mitä yksikkötyökustannukset tarkoittavat, ne ovat yrityksille työllistämisestä koituvat kokonaiskustannukset eli työllistetyn (brutto)palkka sekä veroluonteisina työnantajalta kerättävät sosiaaliturva- ja muut työllistämisen sivukulut yhteensä. Yksikkötyökustannuset ovat olennainen tekijä siinä, ostaako asiakas tuotteen Suomesta vaiko muualta.

 

Koska työntekijöiden bruttopalkat eivät ole Suomessa poikkeuksellisen korkeat, täytyy grafiikan perusteella veroluonteisina kerättyjen työllistämisen sivukulujen sitä olla.

 

Avainsanat: Lumipalloefekti Yksikkötyökustannukset Kriittinen piste

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän JukkaLaulajainen kuva
Jukka Laulajainen

Jos suurentaa ei Eurooppaan tule, on suomi silti kehitysmaahan verrattavissa 50 vuodessa. Yksityiset suuryritykset riittävät luonnonvaroja ja kansa kärsii. Onneksi kasvan siinä vaiheessa horsmaa (jos se ekaa kasvaa).

Käyttäjän heikkitoivonen kuva
Heikki Toivonen

Ei ehkä kehitysmaa, mutta mahdollisesti livumme lähelle keskikastin maita ja joudumme käymään lävitse yhteiskuntamme buuttauksen pakon sanelemana kun emme siihen hyvän sään aikana ja omatoimisesti kyenneet.

Lähtökohdaksi kannattaa ottaa se ajatus, että me kaikki (ainakin melkein kaikki, poikkeuksiakin varmasti on) riistämme luonnonvaroja. Suuryritykset tekevät sitä, koska me kaikki enemmän tai vähemmän tyytyväisinä ostamme niiden tuotteita.

Toimituksen poiminnat